Partio - aikansa elänyttä?
Tuollainen aivoitus saattoi käväistä häijyssä mielessäni, kun katselin Mellan Kiipijöiden talvihaikkia Kaitajärven kairassa. Vaikka viikon kestänyt vesisuksikeli oli muuttunut armeliaasti hankikeliksi, on ahkion veto aina kohtalaisen hikistä puuhaa. Vanhan peruskartan opastus loputtomassa samalta näyttävien jänkäsaarekkeiden labyrintissa aiheutti pian tilanteen, jossa kukaan ei pystynyt tarkkaan sanomaan missä olimme. Kaikki tarpeellinen oli kuitenkin matkassa. Sopivan paikan löydyttyä lapiot esiin ja laavujen pystytykseen lapionvarren syvyiseen hankeen. Lupa oli saatu myös rakotulipuiden ottamiseen, joten tuollaisen vanhanaikaisen yliyöntulen tekeminen kuului retken harjoitusohjelmaan. Mitään samalta maistuvia pussiruokia ei suosittu, vaan retkeä edeltäneen valmisteluillan tuotteena jokaisen repusta löytyi jytystä aamupalaksi ja lohirullia jokaväliksi. Jytynen on kauraryynin, maitojauheen, hasselpähkinän, rusinan ja sokerin seos, joka valmistuu syötäväksi vain vettä lisäämällä. Lohirullissa taas omenasiivujen ympärille on kiedottu lohisiivu, ja tämä kokonaisuus kiedotaan sitten pekonisiivun sisään. Kypsennetään nuotiossa makkaran tapaan ja – aaaah.
Nokiset naamat ja kyynelsilmät
Tuntien aherruksen jälkeen leiri alkaa näyttää jo varsin kotoisalta. Laavuja ympäröivät polut ovat jo kovettuneet. Enää ei tarvitse kahlata puolireiteen päästäkseen pissapaikalle. Ensimmäiset lohirullat on nautittu, ja tervastulen savu on jo tummentanut kauniisti ihonväriä. Märät vaatteet ovat kuivumassa siististi nuotion ympärillä. Joku on tuntevinaan palaneen villan tuoksua savunhajuun sekoittuneena. Siinä on jo mukava oikaista laavuun lumen päälle viritetylle makuualustalle ja seurata vetistävin ja kirvelevin silmin puolikuun nousemista taivaalle. Vain kauhea kolina rikkoo hiljaisuutta, kun joku yrittää saada viimeisiä jäätyneitä pisaroita irtoamaan vesiastiastaan.
Voisiko sen tehdä helpommin?
Tietysti. Taannoin Helsingin Sanomissa eräs äiti kirjoitti kauhuissaan kuinka huonosti lapsia kohdellaan partiossa. Siellä lapset joutuvat kantamaan vesiä, haisevat savulle ja ovat väsyneitä ja likaisia retkeltä palattuaan. Siis mitä järkeä? Mitä järkeä on nykyaikana tieten tahtoen asettaa itsensä, nuoret ja lapsetkin alttiiksi pimeälle, kylmälle ja märälle? Jos nyt yleensä lämpöiseltä kotisohvalta viitsii mihinkään lähteä, niin Lynxillä pääsisi joutuisammin ja kauemmas. Hankikelissä ei tulisi edes hiki eikä ajohaalareissa kylmä. GPS löytäisi paikat ja Lynxi kiskoisi vaikka hirvipaistin gurmeeksi ja kunnon petikamppeet kaukaisenkin kämpän laverille. Mitä nyt kaksitahti välillä vähän kirvelisi silmissä.
Aikansa elänyttä – ehkä ei sittenkään
Mutta Lynxikin voi tehdä tenän, GPS:stä loppua patterit tai olet kännykän kuuluvuuden ulkopuolella. Tuskinpa nykyaikanakaan on haitaksi jos luonnossa selviytymisen perusasiat ovat hallinnassa, puhumattakaan niistä tiedoista ja taidoista, joita tuollainen partion vanhanmallinen peruskärvistely voi opettaa. Kun kaikki ei ole niin itsestään selvää ja helppoa, mutta selviät silti, saatat oppia asennoitumaan levollisemmin ja varmemmin elämän suurempiinkin kysymyksiin, joita esim. ihmissuhteet ja työelämä asettavat. Kun sinun on esimerkiksi keksittävä kuinka saat rikkoutuneet varusteesi korjattua, tai kuinka kastuneet varusteet saa kuivaksi sateessa tai pakkasessa, se kehittää kekseliäisyyttä myös normaalielämän tarpeisiin.
Ei partiotoiminta ole aikansa elänyttä. Jotkut nykyterapeutitkin vievät ns. häirikkönuoria partiomaisiin seikkailuihin oppimaan elämää. Sehän on muotia nykyään. Jotta nuoresta kasvaisi omilla jaloillaan seisova yhteiskunnan rakentaja, se vaatii vähän hikoilua ja vastoinkäymisille alttiiksi asettumista. Partio voi tarjota tähän turvalliset puitteet.
- Matti Björninen